Mutta suurin niistä on toivo

Perusasiat, jotka kuka tahansa lukiolainen tai opiskelija oppii uskonnon tunneilla, ovat, että kaikki uskontoa selittävät teoriat ovat spekulaatiota (ainakin vielä). Meillä on hyvin vähän evidenssiä siitä, mistä uskonnossa tai kristinuskossa on kyse. Uskontojen synnystäkin on miljoonia eri teorioita.

Joku uskoo, että uskonto syntyi abstrahoimalla luonto ja projisoimalla siihen toivo ja halu. Toinen taas, että kyse on jostain ihmisluontoon lukitusta äärettömyyden ihailusta. Kolmas on sitä mieltä, että oikea uskonto oli monoteismiä kehittyen hitaasti, mutta varmasti, korkeauskontoon - eli tietysti kristinuskoon. Ystävämme Freud keksi, että uskonto olisi psykoosin kaltainen oire. Kant kuvaa uskontoa intellektuellissena tuotteena, Kierkegaard taas eksistentiaalisena valintana, joka koskee ihmisen elämää olennaisesti. Valistusajan deistit ja naturalistit taas katsoivat, että Jumala (Voisi sanoa myös jumala, mutta deismiin liittyi monoteismi, joten tämä jumala olisi kuitenkin THE jumala eli Jumala erisnimeltään.) voidaan päätellä luontoa katselemalla ja järjellä. No eipä tuo Tuomas Akvinolainen tästä kauheesti eronnu. Kristityt taas tykkäävät perustaa uskontonsa esimerkiksi historiaan, Kristukseen tai ilmoitukseen.

Kunnon opiskelija ja lukiolainen osaa listata kunkin tällaisen teorian hyvät ja huonot puolet ja kirjoittaa niistä yliviisaalta kuulostavan 2 sivua pitkän esseen otsikolla "Mitä uskonto on?" tai "Miten uskonto syntyi?". Itsekin MELKEIN laitoin tällaisen otsikon, mutta ajattelin, että olisin radikaali ja laittaisin hieman erilaisen otsikon, joka sekin tosin yhtä tylsä. En lähde pohtimaan onko uskonto jotain historiallisesti todistettavaa tai sitten jotain kohtisuoraan taivaalta putoavaa ilmoitusta. Pikemminkin pohdin, toivottavasti ei liika tympeästi ja toistavasti tahi yksinkertaisesti, uskontoa tunteena, psykologisena mielentilana ja ennen kaikkea sanan toivo kautta. Näkökulmani on se perinteinen 2000 vuotta vanha jämähtänyt kristinusko. Eli onko kristinusko toivoa?

On todella kätevää ratkaista kristinuskoa koskevat kysymykset tekemällä niistä valintaa, subjektiivisuutta ja omia mielentiloja koskevia ajatuksia. Samalla pelko syntyy, että menettääkö kristinusko sen itseymmärryksessä kaikkia koskevan, yhteisen ja merkityksellisen sekä erityisen sisältönsä. Sen lisäksi psykologiset tulkinnat kuulostavat niin paljon Freudilta, että herkästi tulee ajatus, että mielessä on jotain, mikä sinne "ei kuulu". Siis uskonto alkaa kuullostaa psykoosilta tai hulluudelta. Itse pidin tätä kovin isona uhkana ja siksi en voinut liikaa taipua tälle kannalla, mutta keskusteltuani Jaakko Kulhian (mat. yo) ja katsottuani Changeling elokuvan ajattelin hieman uudelleen asiaa. Olen myös aikoinani argumentoinut sen puolesta, että uskonnolliset väitteet ovat lähinnä epävarman toivon ilmaisuja, koska niihin ei kuulu varmuutta tai tietoa totuudesta.

Otetaan aluksi erilliseltä vaikuttava näkökulma, joka esimerkiksi Changeling:ssä esiintyy.

Oli kerran nainen, kaupungin kauneimpia ja jopa nunnat kadehtivat häntä. Hän meni naimisiin nuorena miehen kanssa ja heidän rakkautensa oli kuin pohjan tähti. Se oli vakaa, se kesti ja olisi kelle tahansa suunnannäyttäjä. Ajan kuluttua tämä mies katosi, eikä häntä löydetty. Nainen oli kauhuissaan ja peloissean, mutta ennen kaikkea suruissaan. Hän ei tiennyt, oliko rakas mies kuollut vai vain kadonnut. Aikaa kului ja miestä ei löytynyt. Nainen silti kieltäytyy unohtamasta miestä ja menettämättä toivoa, vaikka todisteet ja naapuritkin häntä yrittävät taivutella. Nainen rakastaa ja kestää, kuollen yksinäisenä ja lapsettomana. Silti koko hänen elämänsä on toivon täyttämä ja hän kestää tämän toivon avulla. Kysyn teiltä, veljeni ja sisareni, oliko tämä nainen hullu?

Vähintään empatiamme kieltää meitä kutsumasta häntä hulluksi! Hänellä on lupa toivoa ja uskoa paluuseen, ilman mitään rationaalista tai todellista syytä. Siinä muuten kritiikkiä vapaa-ajattelijoiden ajatuksille, että vain todistettaviin asioihin kannattaa uskoa. Ihmiset luonnostaan laittavat toivoaan sellaiseen, mitä ei näe ja mistä ei kuule, eikä tässä tapauksessa ainakaan siinä ole mitään hullua tai sairasta (vaikka pakkomielteinen odottaminen voi helposti johtaa sellaiseen). Toivo, joka hyvinkin voi kohdistua totuuteen, voi siis olla voima ja apu. Epärationaalisiin asioihin uskominen, tässä toivo, on mielellemme hyväksi ja antaa rohkeutta ja kestävyyttä. Ei ole mielestäni mahdotonta uskoa ja toivoa tämän takia, eikä se ole hulluutta.

Tein tässä jo hieman johdattelevia muotoiluja. Jumalaankin uskomisessa voi olla jotain samaa kuin rakastetun kaipaamisessa. Toki kokoluokka, toivon sisältö ja kohde ovat huomattavan erilaisia. Mielestäni sanoessamme "Minä uskon Jumalaan Isään Kaikkivaltiaaseen..." tarkoitamme "Toivon, että on Jumala, joka pitää kaiken kunnossa ja rakastaa minua kuin Isä", vaikka tämä onkin karkea tulkinta. Tämä toivo vahvistaa, antaa suuntaa ja merkitystä, joka taas antaa hyvän syyn uskoa. Rukoillakin voi vain siksi, että se antaa voimaa ja kestävyyttä. Voi tuntea, että joku kuulee ja auttaa.

Nyt alkaa kuulostaa schleiermacherilaiselta tai feuerbachilaiselta, erityisesti kun puhun tunteista ja toivon projisoimisesta Jumalalle. Mutta esimerkkini valossa se ei välttämättä ole huolestuttavaa. Ihmisen toiminnassa ei melkein koskaan ole varmuutta ja ainahan vähän toimitaan mielikuvien, odotuksien, toivon ja halujen varassa. Eihän Jumalakaan voi olettaa, että meitä voisi koskettaa sanoma tai totuus, joka olisi näkymätön ja joka ei koskettaisi meitä tunteiden ja halujen tasolla. Persoonallinen Jumala sisältää käsitteelisesti sisällään sen, että siihen voidaan ja siihen tulee kohdistaa toiveet, halut ja tunteet.

Huolestuttavaa silti on ajatus, että uskomme vain oman mielihyvämme takia. Mutta entä jos käännetään vähäsen ja sanomme, että uskomme vain pakon takia, koska muuten emme selviäisi. Äiti, jonka lapsi on kadonnut, ei voi lopettaa täysin toivoa lapsen kotiinpaluusta, koska hän ei kestä ilman sitä. Kristitty ei voi lopettaa uskoaan Jumalaan, koska muuten hän menettää kaiken sen, minkä päällä hän seisoo (ainakin minun tapauksessani). Vaikka talon perustus olisi heikko, niin ei sitä voi purkaa ilman, että koko talo tuhotaan. Ja toisaalta se, että olemme näin riippuvaisia jostain tekee siitä todellista itsellemme. Siis ei se, että pidämme jostain kiinni, koska muuten kaatuisimme, tee siitä yhtään sen vähemmän todellista tai tarpeellista.

Ehkä pelkona onkin vain se, että kohteemme ei välttämättä ole tosi, jos uskomme siihen riippuvuuden tunteen tai kaipauksiemme takia. Aamen, eihän se ole välttämättä tosi, mutta ei se silti tee uskosta vähemmän todellista itsellemme. Koko tämä ongelma johtuu mielestäni siitä, että pohtiessamme Jumalan olemassaoloa, haluamme pitää sen jotenkin objektiivisena. Siten subjektiivinen Jumalan "todistus" ja vakuus näyttäytyy hulluutena ja epärationaalisena. Siis Jumalan on jotenkin pakko olla todellisuudessa läsnä olevana todistettava, ainakin uskon ja vakuuden kautta. Jos näin ei ole ja Jumalaan usko on jotain muuta, voimme vedota epävarmuuteen ja siihen, että sellainen usko on hulluutta.

Silti näin ei voi olla. Toistan jälleen itseäni: toivo ei tee asioista epätodellisia. Ongelma on, että käytämme totuuskäsitettä niin monella tavalla. Tässä käytän totuutta kuvaamaan sitä, minkä yksilö kokee varmuudella todeksi. Siis sanoessani, uskonlausumat ovat toivon ilmaisua, tarkoitan, että uskonlausumien todellisuus on ilmaistavissa yksilön kokemuksen kautta. Tosin käyttäessäni todellisuus käsitettä tai puhuessani Jumalan olemassaolosta saatan alkaa puhua objektiivisesta olemassaolosta tai ihmisille yhteisen käsitettävän todellisuuden eksistenssikysymyksistä.

Mutta tällä kirjoituksellani haluan puhua pelkästään ensimmäisellä totuus-käsitteellä. Totuudesta sinulle, totuudesta minulle ja miksei myös totuudesta Äiti Marialle. Se totuus on mielestäni aina epävarmaa ja siihen vaaditaan uskon loikka, joten kyse ei koskaan voi olla muusta kuin toivosta. Toivosta, jolla on täydellisen rationaaliset ja hyvät subjektiiviset perusteet.

Tunteemme riittää, halumme riittää. Barth saattaisi huudahtaa, että puhun vain ihmisestä, enkä Jumalasta. Mutta huudan Barthille: Jos kerran Jumalasta ei voi puhua katsomalla ihmisen kautta, niin miksi et kaiva silmiäsi kasvoistasi, kuurouta itsesi ja leikkaa kieltä suustasi. Miksi Jumala puhuu meille ihmisen kielin ja tulee meidän syötäväksi ja juotavaksi ja antaa itsensä ihmisen katseltavaksi, jollei siksi, että hän ilmoittaa itsensä totaalisesti vain kontaktissa ihmisen kanssa, ihmisen rajoittein ja ihmisen kautta? Miksi Barth rukoilemme kaikkitietävälle Jumalalle, ellemme itsemme tähden? Eikä tämä ole pahasta vaan se on totisen hyvästä, että tukeudumme itsemme kannalta Isäämme. Muuten emme selviäisi. Viittaan tässä 5. Moos 4:26-28:

"26 Taivas ja maa ovat todistajinani, kun nyt sanon, että siinä tapauksessa te pian häviätte maastanne, jota nyt olette menossa ottamaan haltuunne Jordanin tuolta puolen. Te ette saa elää siellä kauan, vaan teidät perii tuho.
27 Herra hajottaa teidät toisten kansojen sekaan, ja teitä jää vain pieni joukko niiden kansojen keskuuteen, joiden luo Herra teidät ajaa.
28 Siellä te joudutte palvelemaan jumalia, jotka ovat ihmiskätten työtä, puuta ja kiveä, jotka eivät maista eivätkä haista, eivät näe eivätkä kuule."

[Siis ilmeisesti Jahve Jumalamme maistaisi ja haistaisi, näkisi ja kuulisi eli tulkintani mukaan on lähellä ja rajusti kohtaa meidät, kuten Israelin Horebin vuorella tulen keskellä. 5. Moos puhuu paljon, varsinkin luvuissa 4-12 ja 29-30 tällä tavalla kahdessa puhekokonaisuudessa, joissa pyritään vakuuttamaan Israel pysymään Jumalassaan.]

Kristinusko voi olla siis toivoa yksilölle, halua ja tunteita. Toivo on yksilölle rationaalinen perusta uskolle, mutta se ei kelpaa objektiiviseksi perustaksi, mikä helposti ilmenee siksi hulluutena. Tuntuu, että ihminen vain uskottelee itselleen jonkin asian olevan. Tosin näin ei mielestäni ole, koska se, mikä näyttää uskottelulta, tuntuukin yksilön silmissä täysin terveeltä ja vaarattomalta varmuudelta. Minä uskon maailman hyvyyteen, ihmisen rakkauteen ja Jumalan rakkauteen, mutta en siksi, että 2000 vuotta vanha kirja niin sanoo, vaan siksi, että tunteeni, kokemukseni ja tämä maailma sen minulle osoittaa ja tekee perustelluksi minun toivoni.

Miksi sitten luen Raamattua ja käyn kirkossa? Mikä on oppien merkitys? Se, että uskoni ja toivoni ei ole sisällyksetön. Niin kuin kertomukseni nainen kyllä tietää miehensä historian ja kokemukset sekä ajatukset. Niin minäkin uskon varmuudella tunnen Isäni toivon ja haluan tietää hänen historiansa, kokemuksensa ja tahdon. Siis eivät opitkaan kuole toivossa! Siksi sanonkin: Niin pysyvät nämä kolme: usko, toivo ja rakkaus. Mutta suurin niistä on toivo. Se sisältää uskon, ja rakkautta ei ole ilman toivoa. Ja toivokin on vain huutoa tyhjyyteen, joten uskokin on huutoa suureen äärettömyyteen; evankelioimista omalle sielulleen.