Tiedettä määriteltäessä yksi ongelma on tehdä määritelmästä riittävän suppea, jotta pseudotieteet saadaan poissuljettua, ja riittävän laaja, jotta humanistisilla tieteillä on tilaa. Ongelman ydin on siinä, että luonnontieteet perustuvat ennustettavuuden ja tarkan tiedon etsimiselle (tietämiseen), kun taas humanistiset tieteet eivät voi ennustaa vaan haluavat ymmärtää. Historia ei ennusta tulevaa, vaan ymmärtää mennyttä. Teologia ei ennusta vuoden 2100 uskontoja, vaan ymmärtää uskontoja ja niiden historiaa. Mitä kuitenkaan on ymmärtäminen?
Kuten tavallisesti on ajattelussani aina poissuljettava ne asiat, jotka ehdottomasti eivät kuulu ymmärtämisen käsitteeseen. Pelkkä ilmiön tarkka kuvaus ei ole ymmärrystä. Ottakaamme esimerkiksi messu. Messun kaava voidaan kuvata ja kaikki tilan ja ympäristön tiedot kerätä, mutta meille jää miljoonan vuoden päähän se, miksi tuo tilaisuus alunperin järjestetään ja miksi se on siinä muodossa kuin se on tai mitä se merkitsee mukana olijoille. Merkitys on muuta kuin pelkkä informaatiosisältö - se on myös tämän informaatiosisällön tulkinta.
Ottakaamme toinen esimerkki. Sana "KANA" koostuu informaatioltaan neljästä kirjaimesta K-A-N-A ja tämä kirjainyhdistelmä kuullostaa tietyltä ja aiheuttaa tietyn kognitiivisen reaktion aivoissa ja synnyttää joitakin assosiaatoita (kuten ruoka). Mutta nuo kirjaimet kantavat jonkin merkityksen, joka ikään kuin platonin idea on perimmäisempi, kuin ne reaktiot, jotka yhdistelmä synnyttää. Se on nimittäin yleinen "KANA", sellaisena kuin me tunnemme sen paksuhkona, pienijalkaisena, vaaleana lintuna. Tässä ei ole vielä tosin kuvattu kaikkia niitä merkityksiä, jotka kuulijoille syntyvät sanasta kana (kuten korkeaa huutavat teinit).
Siis lienemme päässeet eteenpäin ajattelussa. Miten näitä ihmisten luomia merkityksiä saadaan kerättyä? Ainoa tapa lienee kokea tuo ihminen itse. Miten kokea ihminen, miten kokea aitoa mielten empatiaa? Tässä on se asia, mistä halusin oikeasti puhua, koska minulla on mielessäni kuva tästä, jonka halusin kirjoittaa auki ja Yesitellä lukijoille. Kuvaus on liika kaunistava ja epätieteellinen, mutta antakoon se joillekkin kuvan siitä, mitä minun päässäni välillä liikkuu.
Kuvittele järvi, joka on tyyni. Tyhjä mieli on tuo järven pinta. Kuten jokainen tuuli, eläin, kala ja kivi siihen syntyy aaltoja, jotka vuorovaikuttavat. Toiset aallot ovat suurempia kuin toiset ja näin syntyy harmonisten aaltojen verkosto, joka värähtelee erilaisilla amplitudeilla, taajuuksilla ja nopeuksilla. Jokainen näistä ärsykkeistä on yksi ajatus, vaiktus, kokemus ja tunne. Veden pinnan värähtely on yksi mielen tila, jossa kaikki on tasapainossa ja ihminen tavallaan kokee tuon värähtelyn. Jokaisella ihmisellä on oma "mielen aallokko", jota on vaikea käsittää. Pyrkiessämme ymmärtämään toista on tultava mahdollisimman lähelle toisen aallokkoa, antauduttava hänen ärsykkeidensä, kokemuksiensa, tunteidensa ja ajatuksien vietäväksi.
Samoin oppiminen, ymmärrys ja kokemus perustuu siihen, että ihminen muokkaa alitajuisesti ja tietoisesti omaa mieltään ja näin hänen aalokkonsa muuttuu. Eikö ole kaunis näky? Siinä ei ole kysymys tiedosta tai informaatiosta, vaan siitä miten tuo mieli elää sellaisenaan. Ja tietenkin mieli elää. Aallokko muuttuu, kiviä heitetään sen keskelle ja kaikkea muuta. Ihmisen mielen aallokko on kuin myrsky, joka muuttuu jatkuvasi ja pauhaa sisäisten tuulien vallitessa. Välillä eri ajatukset korostuvat, tunteet nousevat ja laskevat.
Mielestäni tämä kuva antaa mahdollisuuden ihmisten erilaisuuden käsittämiselle. Ihmisen mielen aallokko värähtelee ihmisillä aluksi tyhjää ja saa vastaavia aaltoja. Aalloissa tapahtuu pieniä muutoksia, jotka kaoottisesti yhdistyvät ja korostuvat. Lopulta ihmisten ajatusmaailmat ovat täysin erilaisia, vaikka perimmiltään pohja on täysin sama. Järven pinta ei ole muuttunut, mutta sen ulkonäkö on. Tämän voi myös ajatella laajemmassa kontekstissa uskonnoissa ja maailmankatsomuksissa, jotka muokkaantuvat ajan myötä kuin suuri aallokko.
Toisaalta, esitän vain tämän abstraktin mieleni absurdin assosiaation, maailmankatsomukset voi nähdä maalauksina. Ne maalataan samasta maalista ja periaatteessa samoilla tekniikoin, mutta tulos on eri maalaajan tunteiten ja tilanteen mukaan. Paksu maali piirtää erilaiset, mutta usein myös samanlaiset, viivat ja urat. No niinkuin näkyy mieleni yhdistelee asioita usein oudoilla ja eriskummallisilla tavoilla, mutta en nyt tiedä oliko niin järkevää kirjoittaa tämä teksti.
No comments:
Post a Comment