Uskonto ja tiede - ikuisuuskysymys erityisesti teologian ja uskontotieteen parissa. Sitä on yritetty ratkaista monella tavalla, mutta minä en sitä yritä. Yritän tässä kysyä, mitä on ratkaistava?
Oletamme lähtökohtaisesti ja mielestäni perustellusti, että uskonnollisella ja tieteellisellä maailmankuvalla on jotain ratkaisevasti erilaista. Onko se niiden itseymmärrysten perimmäistä erilaisuutta vai onko toinen väärässä? Jos ensimmäistä, niin miten ne eroavat ja miten tämä vaikuttaa molempien rationalisaatioon.
Tieteellä käsitetään monia asioita, joista otan nyt metodisen ja tuloksellisen lähestymistavan. Tiede käsittää tieteellisen metodin ja sen antamat tulokset. Tiede tavoittelee itseisarvoisesti totuutta ja siitä kumpuavaa tietoa omalla erikoisella yhteisellä metodilla. Metodia kuvaa keskustelevuus, kriittisyys, objektiivisuus, autonomisuus, edistyvyys, kehittyvyys ja empiirisyys. Kaiken taustalla on halu selittää, joka puolestaan voidaan ymmärtää monimuotoisesti eri informaatioita yhdistäviksi ja jäsentäviksi malleiksi.
Uskonto puolestaan ei ole metodiseen perustaan rakentuva malli, vaikkakin sillä voi olla sen piirteitä (vrt. uskonnollinen tai deskriptiivinen teologia). Sitä kuvaa sen nojautuminen perinteeseen, annettuun todellisuuteen ja johonkin perustavanlaatuisesti toisenlaiseen (nyt puhun ehkä eniten kristinuskosta ja sen vaikutusperinteestä uskonto-käsitteen analyysissä). Uskonto on maailmankuva, arvo-orientaatiojärjestelmä, kokonaisvaltainen todellisuuskäsitys ja symboliuniversumi.
Miksi siis uskonnot ja tiede olisi ristiriidassa? Koska ne molemmat antavat merkityksiä ja sisältöä todellisuudelle. Toinen jäsentää niitä arvojen, uskomusten, kokemusten, symbolien ja tapojen eli tradition kautta. Toinen taas tieteellisen metodin valossa. Tulokset jokatapauksessa ovat ristiriitaisia useinkin. Uskontoa voidaan selittää psykoanalyyttisesti jopa sairautena, kuten Freud on tehnyt. Tämä nyt on uskonnon itseymmärryksen kannalta drastinen päätelmä! Missä on Jumala tai kaste!? Onko se mielen pohjassa isärepresentaatiosta eronneessa Jumalarepresentaatiosta, joka on saanut kulltturis-sosiaalisen hyväksynnän yhteisön toiminnassa.
Jos näin on, ei sen totuutta voida kieltää. Mutta ei siihen voi mielestäni enää uskoa. Usko olisi silloin ihan maallisesti ajautunut johonkin muotoon, joka totuutta ollessaan olisi vain onnekas arvaus.
Tämä jännite kahden maailmankuvasta kumpuaa osittain klassisesta mielen vapaudesta. Jos mieli on orja, päädymme tieteen ja erityisesti uskontopsykologian tarjoamaan haasteeseen. Uskonto on vain todellisuuden ilmenemismuoto, ei todellisuuden järjestäytymisen muoto. Se ei kuvaa olemisen tapaa vaan olemisen muotoa.
Jos sallimme vapaan tahdon, niin uskonto voi vielä olla valinta. Silloin uskontopsykologia ja empiirinen tiede ei voi käsittää sen syntymistä, mutta voi jäsentää meidän valinnan taustavaikuttajia. Uskonnolla ja tieteellä olisi siis olemassaolon oikeutus ja mahdollisuus kummankin itseymmärryksessä.
Tiede voi silti vielä olla ristiriidassa uskon kanssa, kun tiede esimerkiksi kuvaa havaintoja eri tavalla kuin usko. Tämän eroavuuden voi naiivisti kieltää sillä, ettei uskonto ja tiede puhu samoista asioista. Mutta silti se puhuu niistä. Maailma on syntynyt tietyllä tavalla, se päättyy tietyllä tavalla ja se on tietyllä tavalla. Tiede ei vain anna tälle jäsennystavalle sisältöä vaan on myös sen kuvauksen kanssa eroava. Maailma syntyi eri tavalla tieteen silmin kuin uskonnon, vain yksilö tulkitsee ne samanlaisiksi. Uskonto saa tehdä jännitetilassa kompromissin vetäytymällä ja tulkitsemalla itseään, kun tieteen ei tätä tarvitse tehdä.
Uskonto on siis selittelijän asemassa. Onko siis uskomuksille enään tilaa? Jos jokin uskomus on vaikea pitää totena, miksi pitää toistakaan? Miksi erotella uskomuksia jotenkin todempiin, Jumalalta lähteneisiin? Muutumme helposti tekopyhiksi teologeiksi, jotka tunkevat Jumalan suuhun sanoja, joita ei siellä välttämättä ole (jos Jumalaakaan on).
Ehkä toivoa on vielä siinä, että uskonnon ja tiedeen tavoite jäsentäessä maailmaa on erilainen. Uskonto pyrkii osoittamaan ja näyttämään suhteen tuonpuoleiseen ja osoittamaan Jumalan vallan. Tiede ei pyri tähän vain jäsentää todellisuutta eri lailla. Siis oikeastaan jäsentämistavat ja metodi on erilainen, siis mikei myös tulokset? Oikeastaan tiede ja uskonto kuvaavat samoja asioita, mutta vastaten eri kysymyksiin ja tietenkin eri tavalla. Luomiskertomus onkin vastaus kysymykseen, miksi maailma alkoi ja Big Bang taas vastaus kysymykseen, miten maailma alkoi. Miksi sitten luomiskertomus sisältää kuvauksen maailman synnystä, eikä toteamus "Seitsemässä päivässä Jumala loi taivaat ja maat" olisi riittänyt.
Koska tämä lause ei kuvaa ja vastaa kysmykseen "miksi". Luomiskertomuksesta, esimerkiksi, voi löytää kuvausta seuraavista asioista:
1) Ihminen Jumalan kuva
2) Jumala loi sanalla
3) Todellisuus on alamainen Jumalalle
4) Kaikki tulee Jumalasta
5) Jumala sanoi ihmiselle, ja tämä vastasi
Aivan toinen kysymys on sitten, miksi tämä vastaus on saanut selkeitä vaikutteita aikalaisista kulttuureista lähi-idässä, miksi se on koettu tärkeäksi kirjoittaa, miksi luomiskertomuksia on kaksi. Tässä on kysymyksessä, miten uskonnollinen Jumalan syy saa tietyn muodon.
Siis yleisestikin uskonnollinen vastaus kysymykseen "miksi" saa vastauksen tieteellisessä kysymyksessä "miten".
No comments:
Post a Comment