Kuka on Jumala?

(Olen erään viisan miehen ehdotuksen mukaisesti päättänyt käyttää alaotsikoita tässä kirjoituksessa, joskso se sitten helpottaisi lukemista.)

Johdanto

Otsikkoni muistuttaa lähinnä jotakin kehnosti otsikoitua uskonnollista tilaisuutta, jota mainostetaan yliopiston ilmoitustaululla ruskea-taustaisella paperilla. Nämä mainokset tyypillisesti sisältävät hymyileviä kasvoja ja niitä ei heti tunnusta uskonnollisiksi. Niitä on ensin tutkailtava huolellisesti, kunnes löytää sanat "Jumala", "Jeesus" tai "Rakkaus", jolloin yliopisto-opiskelija kohteliaasti siirtää katseensa ilmoituksesta ja käyttäytyy ikään kuin ei olisi koskaan huomannutkaan lappua. Sama pätee myös erinäisten yliopistojen piirissä erinäisiä mainoksia jakaviin uskonnollisiin yhteisöihin, joista viimeisimpänä tuttavuutenani KHG (Katholische Hochschulgemeinde) Hannoverissa.

Tarkoitukseni ei ole tosin puttuua tämän kysymyksen niihin aspekteihin, joihin tavallisesti kiinnitetään huomiota: nimi, olemus jne. Kysyn, mitä itseasiassa tarkoitamme käsitteellä Jumala? Haluan haastaa ihmiset kysymään, missä mielessä käsite Jumala edes olennaisena osana, tai uskonnollinen kieli yleensä, sisältää mitään ontologisia olettamuksia. Kysyn, kuten monet ennen minua, eikö uskonto tavallan ripusta itseään ihmiseen, eikä Jumalaan.

Sielunhoito

Mielestäni tämän ajatuksen osuva esimerkki on sielunhoito, koska siinä ihminen on niin keskeisessä asemasemassa. Sielunhoito, josta tiedän hävettävän vähäisen, on tietääkseni ihmisen kohtaamista pohtiva teologian osa-alue. Käytännössä sielunhoito käsittää kaikki ne tilanteet, joissa uskova ihminen kohtaa toisen ihmisen ja pyrkii häntä ymmärtämään ja auttaamaan kristillisen ajatusmaailman säväyttämänä. Perinteisesti on ajateltu, että sielunhoito on lähinnä suuren ja voimakkaan (mies) papin korkealta (ikään kuin ex cathedra) julistamia elämänohjeita syntiselle ja heikolle ihmiselle (naiselle?). Keskeistä oli tällöin Raamatusta kumpuava sanoma ja sen välittäminen ihmiselle. Synnit tuli tunnustaa, armon sai kaduttuaan ja sillai.

Tosin, yllättäen, tällainen synti-parannus tai ulkopuolelta tuleva julistus ei auta kärsivää ihmistä, joka ennen kaikkea haluaa tulla rakastetuksi ja ymmärretyksi. Ei häntä auta pelkkä lain julistus tai mikään muukaan julistus sen puoleen, ei edes Jumalan rakkauden julistus. Kun ihminen
avautuu ja paljastaa sielunsa syvimmät ja seisoo papin edessä ikään kuin alasti, viimeinen
asia, mitä hän kaipaa, on papin tuomiota tai julistusta. Ainakin näin omalla kohdallani, jos
papille menisin puhumaan. Ihminen sen sijaan kaipaa papilta sitä kaikkea muuta, mitä kristilliseen vakaumukseen liittyy: ymmärrystä, ryhmään kuulumista, rakkautta, veljeyttä/sisaruutta jne. Monille varmaan se tärkein viesti, minkä kriisin keskellä saa papilta tai seurakunnasta on: sinä kuulut tänne juuri sellaisena kuin olet.

Nämä sanat verhotaan usein kauniiseen uskonnolliseen kieleen: Jumala rakastaa, Jeesus kuoli sinunkin syntiesi puolesta, Jeesus oli sairaitten ja syntisten ystävä jne. Mitä yksilö kuulee näissä kaikissa ihmisen kielelle käännettynä ei suinkaan ole: "On olemassa Jumala. Jumalan ja ihmisen välillä on olemassa rakkaus. On olemassa Jeesus. Jeesus ja Jumala ovat yhtä olemusta..." Mitä ihminen sen sijaan kuulee on se ehdoton anteeksiannon, rakkauden ja välittämisen viesti. Siis sielunhoidossa keskiössä on ihminen, ja Jumala saa ikään kuin
alistua tälle ihmisen auttamisen tavoitteelle. Tiivistetysti: Uskonnollisuuden tarkoitus ei
yleisesti ole palvella jumalaa, vaan palvella ihmistä.

Ateistista uskonnollisuutta

Oli kerran eräs ateisti, jonka nimeä en muista, joka kävi säännöllisesti kirkossa tai
muissa uskonnollisissa tilaisuuksissa. Kysyttäessä häneltä tästä, hän tokaisi: "Kyllä ateistillakin
täytyy olla oikeus uskonnollisuuteen". Monista tämä tuntuu ristiriitaiselta. Sehän olisi ikäänkuin
Saatana laulamassa virsiä; kyllähän Saatanakin saa osallistua yhteislauluun, jos häntä huvittaa.
Mutta tämähän ei olisi ongelma edes, koska eihän virsien laulu, kirkossa käyminen tai
Jumalan ylistäminen välttämättä sitouta ihmistä mihinkään. Kirkossa voi käydä siksi, että ihminen kohtaa muita, keskustelee ajankohtaisista teemoista, kokee yhteen kuuluvuuden tunnetta, pääsee laulamaan jne. En usko, että kirkossa kävijöistäkään moni menee kirkkoon
"kunnioittamaan Jumalaa" ja ikään kuin vahvistamaan viikko toisensa jälkeen, että, kyllä, minäkin uskon Jumalaan.

Sen sijaan uskon, että ihmiset tulevat kirkkoon ja uskovat monista muista syistä. Ihmiset uskovat ehkä siksi, että se antaa heille toivoa, rakkautta, yhteisöllisyyttä. Uskonto ja uskonnollinen kieli ei ainakaan pelkästään voi siis viitata tuonpuoleiseen, koska tämänpuoleisessa se näyttäisi olevan ihmisille lähinnä psykologisen hyvinvoinnin edistämisen väline. Ihminen ei edes aina kiinnitä huomiota siihen, että mitä hän sanoo. Sanojen taustalla oleva sanoma on hänelle tärkeämpi. Kun ihminen lausuu uskontunnustuksen, ei hän välttämättä tee proklamaatiota
Jumalasta, vaan pikemminkin proklamaatiota omasta osallisuudestaan seurakunnan ihmisistä muodostettuun yhteisöön.

Näin ollen ei pitäisi hämmästyä sitä, kun julkaistaan tietoja papeista, jotka eivät usko, tai ateisteista, jotka käyvät kirkossa. Toinen valottava esimerkki arkielämästä, on kirkon nuorisotyö, rippukoulut ja isoskoulutus. Monet isoset tai nuorisotyössä mukana olevat nuoret eivät usko, mutta silti eivät näe ristiriitaa. Nimittäin he eivät ole sitoutuneet Jumalaan seurakunnassa, vaan he ovat löytäneet hyvän yhteisön, jossa heillä on hyvä olla. Tämä ehkä
selittää myös viime kesänä joissakin piireissä kohua herättäneen tapauksen, jossa isonen vaihtoi Raamatun pornolehteen. Ei hän tuosta teosta sen huonommaksi, tai paremmaksi, isoseksi tullut. Tiivistetysti: uskonnollisuuden ja ontologisten sitoumusten suhde ei ole niin selvä. Myös: Kirkko on ihmisiä, ei Jumalaa varten.

Steinbeck

Kiinnostavana sattumana päädyin launaamaan John Steinbeck:n Grapes of Wrath -teoksen toissa tiistaina ollessani Oststadt-bibliotek:ssa. Kyseisessä kirjassa kuvataan exsaarnaajaa Casy. Hän oli ollut tulinen saarnaaja aijemmin, mutta myöhemmin hän oli lopettanut sen touhun. Hän alkoi ajatella, että syntiä ei ollut ja uskonnollisen toiminnan tarkoitus ei ole Jumalaan liittyvä. Ihmiset uskoisivat lähinnä ihmisten tarkia, rakkauden ja välittämisen takia. Casy oli myös saarnaajana ollessaan maannut monien naisien kanssa uskonnollisten tilaisuuksien jälkeen. Hän oli aluksi hävennyt ja katunut tätä, mutta myöhemmin hän suhtautui siihen osana siitä rakkaudesta, jota hän koki ihmisiin. Tämä rakkaus oli saanut hänet saarnaamaan ja saanut myös hänet yhtymään noihin naisiin. Ihmiset olivat myös tulleet kuuntelemaan ihmistä tuon rakkauden takia.

Casy puhuu näin: "I says, 'What's this call, this sperit?' An' I says, 'It's love. I love people so much I'm fit to bust, sometimes.' An' I says, 'Don't you love Jesus?' Well, I thought an'
thought, an' finally I says, 'No I don't know nobody name' Jesus. I know a bunch of stories,
but I only love people... I figgered about the the Holy Spirit and the Jesus road. I figgered, 'Why
do we got to hang it on God or Jesus? Maybe, I figgered, maybe it's all men an' all women we love; maybe that's the Holy Sperit - the human sperit - the whole shebang. Maybe all men got one big soul ever'body's a part of.' (p. 30-31)

Miksi ripustaa rakkaus Jumalaan?

Uskonnollinen kieli ja uskonnollisuus näyttää siis olevan tapa ilmaista monia todella tärkeitä
tunteita, mutta miksi sitten ripustaa niitä Jumalaan. Miksi viitata Jumalaan tai käyttää uskonnollista kieltä, jos haluamme vain rakstaa? Voiko uskonnollista kieltä käyttää näin? Miettimättä syvällisesti monet tekevät näin, mutta eikö se ole outoa, että ateisti tarvitsisi Jumala-käsitteen ilmaisemaan kaikkien ihmisten tasa-arvoisuuden ja rakkauden muita ihmisiä kohtaan. Uskonnollinen kieli on kyllä hyvin voimallinen ja hyvin kehittynyt, mutta mikä on vaihtoehtoinen
kieli? Onko nykyään jo olemassa uskonnotonta kieltä, jolla on sama tunteiden ja rakkauden ilmaisuvoima, kuten uskonnolla? Miten sellaisen saisi aikaiseksi? Humanismin kieli ihmisen
rakastamisesta ja ylistämisestä voisi olla yksi tie. Siihen sisältyy myös anteeksiannon ja rakkauden sanoma, vaikka hieman eri säväytyksillä.

Vielä ekskursio uskonnolliseen kieleen

Olen eri ilmaisuilla olennaisesti puhunut siitä, miten uskonnollista kieltä voi käyttää ilmaisemaan tuntemuksia, ilman että lausumat edellyttäisivät Jumalaa. Mielestäni tämä uskonnollisen kielenkäytön kautta uskonnon katsominen avaa mielenkiintoisia ajatuksia. Nimittäin uskonnot
voi juuri ajatella kielinä, joissa on kielioppi. Uskontoon pääsee sisälle vasta, kun oppii oikeanlaiset ilmaisut ja kielen rakenteen.

Kielen ja ontologisen todellisuuden suhde on tosin avoin. Uskontojen elinvoimaisuus, niinkuin kielienkin, on että aina uusiin tilanteisiin voi vastata
uskontojen monimuotoisella kielellisellä perimällä. Suomikin pystyy aina ajasta toiseen kommunikoimaan uusia ja uusia ajatuksia. Miksi ei uskontokin? Tällöin on olennaista katsoa dogmaattisia iskulauseita syvemälle uskonnollisen kielen merkityksellisiin suhteisiin ja miettiä, mitkä käsitteet ovat olennaisia uskonnon kannalta ja miten niitä voi käyttää ilmaisemaan (kieliopillisesti oikein) uusia asioita. Esimerkiksi ympäristökysymyksiin kristinuskolla on hyvin luonteva kielioppi. Viimeaikoina uskonnossa onkin korostettu homoseksuaalisuuskysymyksessä (onko enään mitään kysyttävää, voisi sanoa homoseksuaalisuusvastauksessa...) rakkauden retoriikkaa, joka sulavasti sopii kristilliseen retoriikkaan.

Myös muita yhteisöjä ja ihmisen toimitaa voi katsoa kielen kautta. Tieteessä ihminen oppii ennen kaikkea puhumaan kuin tieteilijä. Matemaatikko oppii sen, miten matemaatikot ilmaisevat itsensä. Itseni kannalta onnellisesti matematiikka on myös kansainvälinen kieli, joten sillä voi kommunikoida kaikkialla. Ei edes tarvitse periaatteessa osata sanaakaan paikallsita kieltä, vaikka se toki helpottaa. Tieteessä tosin korostuu se, että kielen pitää uusiutua. Matematiikassa on aina pyrittävä ilmaisemaan mateemaattiset totuudet tehokkaammalla ja paremmalla kielellä ja siksi käsitteet ja kuva matematiikasta muuttuu. Uskonnot eivät liene yhtä joustavia kielensä muuttamisessa, mutta voisi niillekkin ehdottaa uusien käsitteiden, rakenteiden ja ilmaisujen hyväksymistä, kun aika kehittyy.

Lopetus

Huomaat varmaan, etten vastannut otsikkoni esittämään kysymykseen. Tulin sanoneeksi lähinnä sen, että josko Jumala olisikin vain se rakkaus, joka kirkossa elää. Tämä ei ole kristillisen retoriikan kannalta kovin ristiriitaista, koska Pyhä-Henkihän on kristittyjen yhteyttä ylläpitävä rakkaus. Tämä ajatus "Jumala on rakkaus" tiivistää aika hyvin ajatukseni. Tosin on todettava,
kaiken tämän ovat ihmiset ennen minua ajatelleet. Otin vain vapauden esittää nämä ajatukset tällaisessa muodossa. Oli uskonnollisen kielen ontologiset olettamukset mitä vain, niin
kuitenkin haluaisin sen välittyvän, että kirkko ja uskonnollisuus on ihmistä varten, ei ihminen
kirkkoa ja uskonnollisuutta varten. Kirkon sanomalla on merkitystä riippumatta Jumalan olemassaolosta. Jos joskus sitten Pyhän Pietarin edessä seisotaan, niin saa nähdä, riittääkö rakkaus, vai onko allekirjoitettu sertifikaatti Jumalaan uskomisesta tärkeämpi.