Kirjoitin joku aika sitten uskonnosta, ennen kaikkea kristinuskosta, toivona. Nyt haluan kirjoittaa asiasta toisen näkökulman, uskonto merkityksenä. Kirjoitukset eivät ole poissulkevia tai ristiriitaisia mielestäni, koska uskonnollisten käsitteiden merkitys voi sisältää toivon.
Ateistinen ja modernin maailman uskonnonkritiikki on monella tapaa menestynyt ja tärkeää siksi, että se herättää ihmisiä keskustelemaan. Usein se tosin sortuu itselleen epäedulliseen uskonnollisen ja kristillisen itseymmärryksen ja merkityssisältöjen käsittämiseen. Annampa muutaman esimerkin argumentatiivisista virheistä, joissa on uskonnon merkitys ja sisältö ymmärretty väärin ja siten argumentti ei tehoa.
1) Jumala samaistetaan esim. keijukaiseen tai tonttuun. Tämän argumentin tavoitteena, joka esiintyy usein huumorin säväyttämänä on tarkoitus tehdä teismi epäuskottavaksi sillä perusteella, että sen uskon kohde on kaikin puolin typerä tai epärationaalinen. Kuka nyt uskoisi keijukaiseen --> ei Jumalaankaan pidä uskoa. Ongelmana tässä on, että Jumala käsitteellä sinänsä on niin erilainen ja suuri merkitys joillekkin, että keijukainen ei ole mitään lähelläkään sitä.
Väitän jopa, että Jumalan samaistamisessa tontuksi onkin kyse olkinukke-argumentaatiosta. Jumala käsite on niin merkityksellinen ja vaikea sinänsä, että sitä vastaan ei uskalleta/pystytä taistelemaan, mutta tonttu on nyt niin pieni ja herttainen, että sen nyt voittaa vasemmalla kädelläkin.
2) Uskonnollinen julistus/opetus on propagandaa. Jälleen kyse olkinukke-argumentaatiosta. Sitäpaitsi väite sisältää sisäisen oletuksen, että uskonnollinen julistus ei ole totta. Kristillisestä/uskonnollisesta itseymmärryksestä katsoen julistus/opetus on pikemminkin tosiasioiden kuvaamista ja esittämistä. En tässä ota kantaa siihen, pitäisikö uskontoa opettaa lapsille, mutta propagandana sitä ei voi sivuuttaa. Samanlaisiahan lauseita kuulee "aidan toiseltakin puolelta".
Sama toimii tosin toisinkin päin:
1) Ateismi on syntiä/jumalattomuutta/pahaa. Paha nyt on pahaa, eikä kukaan tahdo olla paha. Sen nyt on olkinukeista vanhin. Toisaalta argumentaatiossa unohdetaan se, että ateistin tai uskonnottoman käsityksessä ei jumala-käsitteellä tai synnillä ole sellaista eksistentiaalisesti koskettavaa merkitystä (huoh, mikä ilmaisu).
2) Ateisteilla ei ole moraalia. Kenties historian ja filosofien (kuten Kant) mielestä näin olisi, mutta tämä lienee harvan ateistin näkemys. Sitäpaitsi kristilliseen itseymmärrykseen (poikkeus reformoidut) kuuluu se, että ihmisellä olisi luontainen moraalilaki. Kristinuskokin kristittyjen mielestä vain valaisee sitä tarkemmin. Siis kristitty ei voi kutsua ateistia moraalittomaksi. Siis tämä argumentaatio ei ole kummankaan itseymmärryksen mukainen! Siksi on osin käsittämätöntä, että tätä kuulee yhä. Selitykseksi käy ehkä ajatus siitä, että uskottomat olisivat perisynnin alla ja kristityt vasta aidosti vapaita.
Siis tässä olen havainnoinut sitä, miten argumentaatio eri merkityssysteemien välillä voi olla tehotonta, jos se ei ole merkityksellistä molemmille osapuolille. Nyt valotan uskonnon ajattelemista merkityksenä toisaalta.
Väitän, että uskonnollisilla käsitteillä on objektiivisia merkityksiä ihmisten mielissä (joita toki kulttuuri muokkaa, mutta kulttuurin sisäisesti objektiivisia merkityksiä kuitenkin). Siis ateistilla ja kristityllä (puhun tästedes vain kristityistä) kummallakin on tuntemus, että Jumala-käsitteellä on informaatiosisältö. Jumala ei ole mitään ilman tätä merkityssisältöä. Olemassaolo ei vaikuta siihen, onko käsitettä olemassa.
Joillakin ihmisillä Jumala-käsite koskettaa ihmistä ja vaikuttaa häneen. Ihmien voi liittää tähän Jumala-käsitteeseen hänen henkilökohtaiseen elämään liittyviä merkityksiä. Toisilla taas Jumala-käsite merkitsee vähemmän tai ei ollenkaan. Mielestäni tässä voisi olla jatkumo. Siis ei olisi teistejä, agnostikkoja ja ateisteja vaan pikemminkin eriasteisia Jumala-käsitteen vaikutuksia ihmiseen. Ihminen sitoo elämänsä eri tasoilla Jumala-käsitteeseen. Toinen laittaa sen elämänsä keskiöön, toiselle se on vain korkean tason teoreettinen käsite ja kolmannelle täysin vastemielinen olento.
Tämä pitää muistaa uskonnosta keskusteltaessa ja uskontokritiikkiä harrastaessa. Esimerkiksi keskustelu lauseesta "In God We Trust", joka joidenkin mielestä pitäisi poistaa kaikkialta, on unohtanut sen, että "God" käsite sisältää merkityksiä, jotka kaikki yhdysvaltalaiset voivat hyväksyä: "toivo, rakkaus, mahdollisuus, järjestys...". Samoin itsenäisyysjulistuksen sanoissa "We hold these truths to be self-evident, that all men are created equal, that they are endowed by their Creator with certain unalienable Rights, that among these are Life, Liberty and the pursuit of Happiness." Miksi ihmisten pitää kiinnittä huomiota siihen, että luoja ja luominen ovat uskonnollisia käsitteitä, kun nehän sisätävät myös keskeisen sanoman uskonnosta irrallaan: "meillä on yhteinen järjestys, johon me takaamme"
Ihmiset taistelevat uskontoa vastaan, mutta uskonnollisten merkityksien hyödyntäminen olisi monella tapaa järkevää. Pikemminkin uskontokritiikin pitäisi taistella sitä kontekstia vastaan, jossa uskonnolliset käsitteet ilmenevät ja elävät: uskontoa! Niinkuin Einsteininkin käytössä Jumala-käsite ei enää merkinnyt persoonallista Jumalaa (hän pikemminkin kritisoi sellaisia ajatuksia), vaan luonnon suurta järjestystä, jota hän ihannoi.
No sovelletaan tätä merkitys-ajattelua toisella tavalla. Ateistiset järjestöt mielellään laskevat kirkosta eroajia ja hymistelevät mielessään, miten kirkko kuolee. Kyllä, ev.lut. kirkko menettä jäseniä. Tosin: uskonnollisuus ei ole kuolemassa, koska kirkosta eroajat eivät läheskään aina ole ateistisia, vaan kyse on sellaisista, joiden merkityssysteemi ei vastaa kirkon levittämää merkityssysteemiä. Siten uskonnnottomuus ei välttämättä ole leviämässä yhtään, vaan uskonnollisuuden muodot muuttumassa ja merkityssysteemit kehittymässä.
Toisella puolella rajaa kristityt mielellään laskevat tilastoja niistä, jotka rukoilevat tai uskovat Jumalaan. Samalla he unohtavat kysyä: "Mitä/Miten ruokoilet?" ja "Minkälainen on Jumalasi?" Nimittäin varmaan moni uskoo Jumalaan, mutta eipä moni uskokkaan "Jumalaan, Isään kaikkivaltiaaseen, taivaan ja maan luojaan ja Jeesukseen Kristukseen, Jumalan ainoaan poikaan...". Tarkasteltaessa uskonnollisuuden muotoja pitäisi tarkastella sitä, miten ihmiset itse kuvaavat uskoansa eikä siten, miten jotkut muut ihmiset luokittelevat heitä. Uskonnolliset merkitykset rakentuvat ihmisessä itsessään hänen kommunikoidessaan muun todellisuuden kanssa.
Päteäkseni hieman, viittaan uskontotieteissä esiintyvään uskonnon määritelmään, jonka Tillich, Geertz ja Waardenburg ovat esittäneet. Nimittäin uskoto voidaan nähdä eräänlaisena arvo-orientaatiojärjestelmänä, joka antaa ihmisille merkityksiä, vastauksia, sisältöä ja ohjeilta elämässä. Se on eräänlainen struktuuri tai kartta, niinkuin Heikki Pesonen luennoilla esitti. Lisäisin myös, että se on eräänlainen mielen kokonaisrakenne, joka luo, määrittelee ja muokkaa käsitteitä. Usko ja uskonnollisuus olisi puolestaan tiettyä orientoitumista näihin käsitteisiin.
Mielestäni tällainen lähestymistapa mahdollistaa uskonnosta puhumisen modernissa maailmassa ja valaisee sitä, miksi uskontokeskustelu joskus ei vaikuta mihinkään mitenkään. Toisaalta ihmisen oman mielen prosessoinnin ja yleisten uskonnollisten käsitteiden merkityksen tarkastelu voi auttaa kunnioittamaan uskontoa ja havaitsemaan se, että tavallaan kaikki me olemme uskonnollisia. Emme voi paeta nimittäin sitä, että mielemme luovat arvoja asioista, joissa ei arvoa fyysisessä mielessä olisi. No lopetan tähän koska tuo keskustelu olisi ihan toisen kirjoituksen aihe.
No comments:
Post a Comment