Pystyttelin taulua eilen ja epäonnistuin täysin. Vihastuin, angstasin jne. Kaikki tuntui menevän pieleen ja samalla sain kaiken näyttämään siltä kuin se menisi pieleen. Taulu olevinaan oli pilattu, kehys rikki, seinä ihan surkeena... Silti nyt katsoessani tilannetta huomaan, että asiat eivät ole niin pahasti:
a) Taulu näyttää todella hyvältä, eikä kehyksen muutamaa naarmua huomaa eillei asiasta tiedä.
b) Taulun sai korjattua helposti kauniimmaksi.
c) Tarvittaessa voi käyttää jesaria.
d) Voin ostaa lisää kaksipuoleista tarraa.
Rationaalinen deduktio tilanteessa olisi ollut, että taulua ei näin voi pystyttää ja siten olisi pitänyt keksiä uusi menetelmä. Sen sijaan saman yrityksen toisto ja epäonnisuutensa valittelu oli houkuttelevampaa. Oikeestaan tässä voi nähdä erään mainion teoksen ajatuksen. Ihminen haluaa olla heikko ja epärationaalinen. Rationaalisuus ja täsmällisyys on jotenkin raskasta.
Spontaani toiminta taas on kevyttä, suorastaan sietämättömän kevyttä. Rationaalisuus on taakka. Se pitää muistaa ja sitä pitää kantaa mukanaan. Rationaalisuus on vastuuta, spontaaniudessa vastuu on siirretty onnettarelle. Rationaalisuus on kuin oppikirjat, velvollisuus, joka saa aikaan (ainakin minulla) pahoja niskakipuja.
Spontaanisuudessa on lisäksi se "etu", ettei tarvitse kohdata omaa tietämättömyyttään ja puutettaan. Rationaalisuudessa ihminen kohtaa skeptismin jääkylmän tuulahduksen. Tietoa ei ole ja siksi pohdintakin tuntuu vain raskaalta pureslekulta. Tästä ehkä näkyy se aidon rationaalisuuden spontaaninen ulottuvuus. Pohjolan viisaimman miehen, Sören Kierkegaard, sulla asia on ilmaistu elämisen tasoissa ja erityisesti "uskon hypyllä". Rationaalisuus on tässä mielessä perimmiltään uskoa, johon spontaanisuudessa loikataan.
No comments:
Post a Comment